maanantai 22. helmikuuta 2010

Ailahteluja

Olen kirjoittanut tämän tekstin syksyllä, mutta koska se sopii mielestäni mustan mielen herättäjäksi, laitan sen tähän nyt.
Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista ja lähelläni on ihmisiä, jotka elävät nyt raskaita aikoja, heitä ajatellen. <3



Mieleni on musta, matelee raskaana kuin sadepilvet taivaalla. Astelen vaiti ojanviertä, katsellen synkkyyttä sisälläni. On vaikea huomata tai nähdä muuta.
Kuin varkain veden solina vie ajatukseni, jään seuraamaan, miten vesi pärskähtää kivistä ja virtaan taipuneista oksista. Pieni lehti kelluu virran vietävänä, välillä se jää kiinni kiviin tai oksiin. Veden virtaus irrottaa sen ja matka jatkuu. Toisinaan se uppoaa pieneen putoukseen, olen jo varma, että sinne upposi, mutta se pomppaa sitkeästi pintaan. Välillä se jää pyörimään ilosesti eteensä tulleessa tyvenessä, kunnes vesi jälleen vie sen seuraaviin seikkailuihin.- Maailmani herää täyteen ääniä, värejä ja tuoksuja. Musta manttelini putoaa kosteisiin sammaliin ja maatuviin lehtiin. Ole tervetullut syksy, tuo sateesi ja myrskysi, minä luovutan ja annan surun tulla. Sade antaa poskelleni märän suukon. Hyväksyen irrotan itseni kesästä, jo eletystä.  Uusi kevät tulee aikanaan...

Ollaan pieni lehti ja jatketaan sitkeästi matkaa virrassa, vaikka välillä kärsä hörppääkin vähän vettä.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Rinta kaarella

Olen niiin iloinen uusista ulkoasuistani. Kiitosta vain Riinuska, kun laitoit nämä sivut näin kauniiksi. Kollattiin yhdessä äiteen kuva-albumeita, josta löytyikin jokunen kelvollinen tähän puuhaan. Olen kyllä ylpeä näpsäkästä tytöstäni. Silmät renkaina seurasin sormien vinhaa tahtia näppiksellä,on se aika epeli. Kiitos myös siskoille, että laittoivat alkuun tämän koko blogin. Itse olen vähä tumpelo vähänkään vaikeimmista kuvioista..

Arvoista-vähemmän on enemmän

Tänään on vapaapäivä. Näytän hassulle, mutta edesmenneen anopin neulomat sukat ovat lämpimät, samoin poikani käytöstä poistama villapaita. Sain muutama vuosi sitten todellisen eko-hepulin, kuten mieheni hyväntahtoisesti asian ilmaisi, luettuani Riitta Wahlströmin kirjan Eheyttävä luonto.Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille. Minulle se oli muistutus ja omien materia-,mainos-, rahaviidakkoon eksyneille arvoilleni takaisin ruotuun herättely. Lapsuudessani olen saanut onneksi maalaisjärkisen tavan kuluttaa ja luonnon kunnioitus oli selviö.
En olisi tässä jos luonto ei olisi antanut marjoja ja sieniä, järvi kalaa, pelto perunaa ja juureksia. Elämä ei ollut leveää, äitini jäädessä elättämään meitä kolmea nuorinta, kun isä kuoli. Vuosien saatossa elintasomme nousi, pääsimme leivänsyrjään kiinni.Tänäpäivänä yleisesti raha, asema ja valta tönöttävät korkeimmilla palleilla ja ne arvottavat kaiken. Nykyään pienen ihmisen on hirmu vaikea elää, on valittava niin monesta. Tietoa on mutta kuinka oikeaa ja rehellistä? Taaplaan tyylilläni, yritän ainakin. Ruoka kotimaista ja luomua, jos mahdollista, pesuaineet luontoystävällistä jne. Aivan ensimmäiseksi kysyn " Tarvitsenko tätä"? Useimmiten en tarvitse.
Mielihyväni lähtee nykyään hyvin ei materiaalisista asioista. Luonnossa kuljeskelusta, sen ihmeellisyyden havainnoimisesta, rauhasta, tuoksuista ja väreistä. Rakkaiden ihmisten kyljessä könöttämisestä, halimisesta, laulamisesta, runoilusta ja tämänkaltaisista asioista.Töpsöttelen hyvillämielin villasukissani, muistan anopin iloiset silmät ja elohopeamaisen olemuksen. Paita lämmittää, samoin kuin sen antajakin, sydämmeen asti. Hörpin luomuteetäni ja katselen ulkona leijuvia lumihiutaleita-onnenmyyrä!

perjantai 19. helmikuuta 2010

Lisää sisko-asiaa :)

Voi sen sanoa näinkin: On se kiva pienen ihmisen tietää, että on isosiskoja jotka tulee ja tirvasee naapurin pilkkaavaa pojankoltiaista kuonoon. Hurraa! Arvostan myös sitä, ettei minua koskaan tyrmätä. Vaikka silmät levällään esittelisin maailman parasta ja loistavaa ideaa,,joka ei sitten ehkä olekkaan sitä. Pysyn aina pikkusiskona ja lintuna, vaikka en enää olekkaan niin "pikku" Kaikki me isot ja pienet ollaan myös kaiken tuon kanssa sisaria mitä on metsässä, suolla jokapuolla..

Sisaruudesta

Pitkospuilla upottavalla suolla silmiini osuu ryhmä känkkyräisiä mäntyjä. Niiden varret ovat kiemuraiset ja juuret kasvaneet ristiin rastiin. Ne näyttävät niin haurailta, mutta toisaalta niin vahvoilta, seisoessaan siinä toinen toisiaan tukien. Luulen että ne uhmaavat yhdessä talvien viimoja, jäitä ja pitkiä pimeitä kuukausia. Varmasti ne myös iloitsevat , keväällä jäiden sulaessa ja auringon lämmittäessä niiden runkoja. Ehkä ne myös tuntevat sen tunteen, kun kurjet,joutsenet ja hanhet lentävät ylitse parvissa. Ehkä nekin heiluttavat neulaisia latvojaan "Tervetuloa takaisin!"

torstai 18. helmikuuta 2010

Hangen alla


Metsä on ollut hiljaa,vain pieni tuuli on leikkinyt puissa. Kaiken peittää valkea kimmeltävä vaippa. Talvi on kietonut maan uneen, rauhaan. Mutta tänään pidätin henkeäni, kuulin miten pieni lintu lauloi. Aivan varovasti, pelästyen äänensä rikkomaa hiljaisuutta. Maa henkäisi,raotti silmiään, mutta valoa oli vielä liian vähän. Käänsi kylkeään, päätti ottaa vielä tirsat.