Putoilevia lehtiä, kastetta joka ei kuivu ja sieniäkin sataa nurmikolle. Kesä on mennyt, eletty ja laitettu muistojen joukkoon. Tuntuu haikealle, vähän vaikealle ja tunteet seilaa kiitollisesta surulliseen.
Kasvimaa ja kasvihuone ovat tuottaneet herkkuja senverran, että ensivuonna haluan kokea samaa onnistumisen riemua. Kasvien kasvamista seuratessa voi itsekkin "maadoittua" ja kouriintuntuvasti ymmärtää kasvun ja ravinnon ihme. Sitäpaitsi voisin melkein väittää, että porkkanani rakastavat minua, omalla suloisella töpökasvuisella tavallaan.
Sisälläni asustaa myös levottomuus, joku asia pyrkii pintaan hakee tietä ja tiedostamistani. Tempoilen haluni kanssa löytää samoin ajattelevia ihmisiä ja toisaalta tarpeestani juosta yksin niin pitkälle metsään ettei yksikään puhelin, auto tai koneen hurina sinne kuulu. Puhumattakkaan ihmisistä jotka vaativat, lannistavat, typistävät ja ahtavat omiin muotteihinsa. Ihmisistä jotka kertovat ettei tuommoinen idealistinen" hippi-rakastakaa toisianne-jakakaa tasan-ajattelu" vaan toimi.
Tiedän, kaikki on kiinni itsestäni. Joskus väsyn tähän vatvomiseeni ja päätän etten ajattele yhtään mitään. Välillä ajattelemattomuus (ha haa :), mielenkiintoinen sana )sujuu hyvin, mutta eipä aikaakaan kun jo päässä surraa kaamea soppa. Sitten lyön itseäni (kuvaannollisesti...useimmiten) korville ja kaakatan että ymmärrä nyt pahvi, kun sulla ei ole mitään hätää, mietis nyt niitä joilla on oikeesti HÄTÄ, nälkä, jano, sota, sairaus tai riisto. Ristiriitaa on paha kestää, välillä tuntee voimattomuutta, välillä raivoa ihmisten välinpitämättömyydestä ja ahneudesta. Sitten pohdit itseäsi tässä kuviossa, miten paljon itse aiheutan toimillani ja valinnoillani tuskaa, hätää ja riistoa.
Keksisipä sen keinon tässä maailmassa jolla voisi jakaa kaikille onnea ja turvaa tasan.
Hetket, jolloin voi koko aisteillaan nauttia olostaan, hetket jollaisista pienet kollaasinikin kertovat.
Positiivista, mutta tiedostavaa syksyä kaikille, Muiskis!
-Valoru-
